Aamulehden artikkelissa (14.2.2021) toimittaja Minna Ala-Heikkilä kirjoittaa Johannan (nimi muutettu) tarinan ahdistuneisuushäiriön kanssa elämisestä ja myös siitä selviämisestä. Ahdistuneisuushäiriö on toimintakykyä ja yleistä elämänlaatua heikentävä psykiatrinen häiriö, jonka oireita ovat muun muassa kauhun tunne, pelko, jännittyneisyys, levottomuus, unihäiriöt, vapina ja yleinen pahoinvointi. Ahdistuneisuushäiriölle voi altistaa tietyt ympäristötekijät, kuten perheen turvaton ilmapiiri, ylisuojelevuus tai lapsuusiän traumaattisen kokemukset ja myös tietyt persoonallisuuden piirteet, kuten estyneisyys ja tapa kielteisillä tunteilla reagointiin. Artikkelissa käydään läpi aikuisiällä ahdistuneisuushäiriöstä kärsineen Johannan toipumista, jossa terapia on ollut hänelle isona apuna. Terapiassa Johanna on oppinut konkreettisia keinoja ahdistuksen hillitsemiseen.

Terapiatakuu-kansalaisaloite keräsi kesällä 2019 tarvittavan 50 000 allekirjoitusta ja aloite sai tämän jälkeen kannatusta myös yli puoluerajojen. Terapiatakuu on tavoitteena toteuttaa osana hoitotakuuta niin, että myös mielenterveyspalvelujen saatavuus helpottuu.

Psykoterapiapalvelujen käyttäminen on noussut huimasti viime vuosina ja myös KELA tukee enenevässä määrin työikäisiä kuntoutuspsykoterapian kustannuksissa. Tiettyjen traumojen, ahdistuneisuuden, masennuksen ja muun mielen oirehdinnan kyseessä ollessa on ilmi selvää, että terapiapalveluita tarvitaan ja terapiasta hyötyviä on paljon.

Ottamatta kantaa Aamulehden erimerkkitapauksen Johannan tarinaan, lähdin kuitenkin pohtimaan, korjataanko ja tuetaanko nyt jotakin kipsillä, mihin aiemmilla kohdennetuilla toimilla olisi riittänyt laastari. Terapiatakuun ja hoidon lisäksi meidän tulisi käydä läpi myös juurisyitä terapiapalveluiden kasvamisen kysyntään. Kun puhumme elämään ja arkeen liittyvistä asioista, haasteista ja hankaluuksista, voisiko meillä olla psykoterapian rinnalla tai ohella myös jokin muu tapa ratkaista työikäisten hyvinvoinnin problematiikkaa? Voisimmeko suunnitella yhteiskunnan rakenteita niin, että psykoterapiapalvelujen kasvamisen kehitys saataisiin pysähtymään? Voisimmeko opettaa hyvinvointiin liittyviä taitoja jo enemmän koulussa ja ottaa niitä puheeksi myös harrastus- ja muussa yhdistystoiminnassa. Yhteisellä keskustelulla välttäisimme tabuja, jotka puhumattomina aiheuttavat myöhemmällä iällä ahdistuneisuutta ja masennusta. Koulumaailman kasvatus- ja opetustyö hyvinvointiin, yhteistyöhön ja toisen huomioimiseen -omaa itseä unohtamatta- tukisi myös työelämään siirtymistä ja siellä jaksamista. Työssä jaksamisen haasteet näkyvät usein ahdistuneisuushäiriön tyyppisinä oireina, joten onko kestävää pitää työelämä edelleen niin kovana, kilpailullisena ja kaikki mehut vievänä ja sitten hoitaa uupumusta ja siitä seuraavaa masennusta psykoterapialla? Traumaattiset kokemuksen pois lukien, voisi karrikoiden sanoa, että psykoterapialla korjataan niitä aiheutuneita vahinkoja, joihin ei syystä tai toisesta ole osattu tai kyetty puuttua aikaisemmin tai kevyemmillä palveluilla.

Sosiaalialalla 15 vuotta työskennelleenä hyvä työnohjaus on minulle itsestään selvyys. Työnohjaus on ”oman työn tutkimista, arviointia ja kehittämistä, joka tapahtuu koulutetun työnohjaajan avulla. Se on työhön, työyhteisöön ja omaan työrooliin liittyvien kysymysten, kokemusten ja tunteiden yhdessä tulkitsemista ja jäsentämistä” (www.suomentyonohjaajat.fi). Työnohjauksella on iso merkitys sekä työntekijän (yksilö) että työryhmän (yhteisö) jaksamiseen. Sosiaalialalla katsotaan monissa palveluissa työryhmien jopa velvoitetuksi käydä reflektoimassa omaa työtään, kehittymistään, jaksamistaan ja työyhteisön asioita noin kerran kuukaudessa. Olen usein miettinyt, miten työnohjauksen ajatus ei ole vielä rantautunut suuremmin muille aloille. Tarvetta varmasti olisi. Pidän vanhahtavana työnantajien ajatusta siitä, miten työhyvinvoinnin katsotaan pysyvän kunnossa kerran vuodessa järjestettävillä kesäjuhlilla tai pikkujouluilla. Uskon, että parempi tuottavuus työhyvinvoinnille ja tätä myötä myös taloudelle tulisi säännöllisellä työn arjessa tapahtuvalla työnohjauksella, jossa mm. ryhmädynamiikkaa käytäisiin läpi -ei viinilasin, vaan kahvikupin- äärellä.

Arkeen ja työarkeen vaikuttavien kevyempien sekä julkisten palveluiden, että yritysten ostopalvelujen avulla voitaisiin ennaltaehkäistä uupumista ja parantaa (työ)hyvinvointia. Näillä palveluilla pystyttäisiin myös turvaamaan psykoterapiapalvelut niitä tarvitseville henkilöille, koska psykoterapeuttien määrä ei ole muun muassa ko. koulutuksen maksullisuuden vuoksi noussut samassa suhteessa, kuin avun tarvitsijoiden määrä.

Vain koulutettu psykoterapeutti voi terapoida toista, mutta terapeuttista keskustelua tai ohjausta voimme saada myös muualta. Joskus terapeuttiseen kokemukseen riittää ystävä tai vaikkapa musiikki, mutta on myös paljon muita palveluja, missä voimme saada terapeuttista ohjausta tai neuvontaa tai keskusteluapua. Asioista ääneen puhuminen, kouluikäisten tunnetaitojen opettelu tai työryhmän vuorovaikutustaitojen kehittäminen voivat kaikki omalta osaltaan toimia tukena arjenhallinnan kriiseissä tai jaksamisessa.

Kuntien tehtävänä on tuottaa palveluja, joihin pääsemiseen ei tarvitse kynnystä eikä diagnoosia, ja joilla voidaan ennalta ehkäistä pitkäkestoisempia mielenterveyden häiriöitä ja ongelmia. Kuntien tehtävänä on tuoda palvelut myös esiin niin, että kuntalaisen sitä tarvittaessa ainoa vaihtoehto ei ole hakea hakukoneesta sanalla ”terapia” ja ohjautua Vastaamon sivuille. Koska mielenterveyden häiriöistä puhutaan jo eräänlaisina kansantauteina, on terapiapalvelujen saatavuuden lisäksi pyrittävä myös ennaltaehkäiseviin toimiin niin, että korjausliike mielen hyvinvoinnissa voisi tapahtua jo aiemmin. Yhtä lailla, kun tuemme liikunnan merkitystä osana hyvinvoivaa kehoa ja pyrimme liikuntapalveluja ja -mahdollisuuksia tarjoamalla pitämään ihmisten toimintakykyä yllä ja välttämään isompia sairastumisia, tulisi meidän toimia samoin myös mielenterveyden suhteen.

Riikka on ehdolla Nokian demareiden listalla kuntavaaleissa 2021.